Pitsisukat

Sain jokin aika sitten kutsun valmistujaisiin. Ajattelin silloin, että haluan neuloa tälle ihmiselle jotain valkoista. Ja haluan myös tehdä jotain sellaista, mitä en itse ole ennen tehnyt. Kehittyä ja kokeilla siis uutta. Tätä Novitan ohjetta hieman muokkasin ja tälläiset niistä sukista sitten tuli.

Käytin Nalle-lankaa ja 3½ puikkoja. Ohje on helppo ja nopea neuloa. Kantapäähän en ole tyytyväinen. Seuraaviin sukkiin (tietenkin ostin lankaa sitten reilusti...) kokeilen tiimalasikantapäätä.

Juuri tämä hetki

Pieni hetki omaa aikaa

ennen iltavuoroon lähtöä. 

Juuri sitä mitä omat korvat haluavat kuulla

ja sitä mitä mitä haluan tehdä.

Joulu tulee.

Tunnelmavalot

Näin marraskuun pimeydessä kaipaa valoa. Aamulla sarastusvalo on loistava herättäjä, on ihana herätä 'auringon sarastukseen' ennen kellonsoittoa. Säkkipimeään herääminen, herätyskellon/kännykän piipittäessä on ärsyttävää.

Aiemmin olen nimipäivänä pitänyt virallista valojenasentamispäivää. Nyt niitä on tullut laitettua jo aiemmin. Eivät ne varsinaisesti mitään jouluvaloja ole, ihan värittömiä kirkkaita valoja valaisemaan pimeää kotia.

Tässä yksi idea valoihin. Kuva on äidin kuistilta. :)

Bloggailu on ollut iso osa elämääni. Nyt on ollut vuosien tauko, muiden blogeja kyllä luen päivittäin. Mieltä hieman kutkuttaisi kirjoittaa, mutta mistä kirjoittaisin....

Täältä löytyy vanhoja juttuja.

Isänpäivä

Reilu vuosi on kulunut Isän äkillisestä kuolemasta.

Suru ei ole hävinnyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Uutisia kuullessaan miettii, että jäi Isältä tämäkin asia kuulematta ja mielipiteet sanomatta. Nytkin viikolla olen lukenut lapsuudenmaisemien uutisia ja miettinyt, mitä Isä (sekä Mummo) olisivat asiasta olleet mieltä.

Välillä vihan tunne nousee pintaa. Miksi minulla ei enää ole Isää jolta voisi kysellä asioita ja kuulla mielipiteitä. Miksi minun lapsillani ei ole Pappaa jonka kainaloon voisi mennä köllöttämään, jonka kanssa voisivat tarkkailla luonnon ihmeitä ja seurata mm. istuttamiemme puiden kasvua.

Päivittäin Esikoinen lukee iltarukouksensa ja lopussa liittää terveisensä Taivaaseen Mummulle, Papalle ja Mummolle sekä samana syksynä kuollelle Nalle-koiralle. Itsekin hiljaisesti liittää omat terveisensä. Mihin sitten menevätkään. Toisinaan tuo paljon ajatteleva viisivuotiaamme toteaa, ettei usko taivaaseen. Mitäpä siihen kommentoisi. Enhän minä tiedä.



Pyhäinpäivänä kävimme oman seurakunnan uurnalehdossa sytyttämässä kynttilän muualle haudattujen kivelle, muistellen menettämiämme rakkaitamme. Isänpäivänä olin rakkaan ystävän kanssa reissussa. Totesin aamulla, että pitää soittaa isänpäiväpuhelu. Taivaaseen. Ja nauroimme. Onneksi sille pystyy jo nauramaankin.

Soitin sitten oikeasti kotiin rakkaalle miehelle ja appiukolle. Ilman heitä ei olisi Meitä.

Sanoja, sanoja, sanoja

Elämä jättää aina arpia ihmiseen.

Leikkaukset, pienet ja isommat vammat, vaurioittavat
ihon syvempiä kerroksia ja jättävät parantuessaan
pysyvän jäljen.

Jokaisella arvella on tarinansa.

Isällä oli arpi oikean käden peukalon ja etusormen
välissä. Pojat olivat
veistelleet puukolla ja Isällä puukko oli livennyt
vuoltavasta puusta käteen. Kummallisesti tämä arpi
ja tarina ovat jääneet mieleeni. Voin nähdä sen arven
muodon silmissäni, ei sellainen suora viiva, vaan hieman
kaareva ja haaroittuva. Hyvin persoonallinen.
Tuotakaan arpea en enää näe.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Isää ei enää ole.
Emme tule näkemään Isää. Isä ei istu tuvan keinussa ja juo kahvia,
ei lue päivän lehtiä kirjoituspöydän äärellä, ei katsele kammarissa
televisiosta Avaraa luontoa. Ei lämmitä saunaa, eikä ajele
traktoreillaan.

Nyt meillä surevilla on iso näkymätön arpi sisimmässämme.
Tai ehkä se on vielä haava joka vuotaa ja joka ajan myötä
arpeutuu. Tästä arvesta riittää tarinoita, joita tulevaisuudessa kerromme toisillemme.

Ne kerrotut tarinat lohduttavat meitä surussamme.

Kun muistelen Isää, tulee päällimmäiseksi mieleen
luonnossa liikkuminen. Isä ja äiti hiihtivät kanssamme paljon.
Minä en kuulema ollut hirmuisen innokas hiihtämään, mutta
näin muistoissa ne olivat mukavia retkiä. Kävimme Isän
kanssa kaatamassa jäniksille haapoja ja viemässä hirville nuolukiviä.

Isä kuljetti myös meitä tyttöjä mukanaan hirviseuran jutuissa.
Monet lihanjaot on nähty ja ampumaradalla vietetty aikaa.
Kumpikaan meistä ei tosin koskaan sitten innostunut
metsästäjiksi asti. Ehkä se aika on vielä edessä päin...

Kesäkuun lopulla tulin poikien kanssa pohjanmaalta etelä-karjalaan.
Mies jäi kalareissulle Mikkeliin ja minä ajoin
poikien kanssa mummolaan. Lauantaina oli metsäiltamat paikallisella tanssilavalla.
Lähdimme Äidin ja Isän kanssa käymään iltamissa.
Uusia kokemuksia kaupunkilaispojille.

Iltamista sai jokainen osallistuja kuusentaimen.
Isä piti hyvin tärkeäinä näitä taimia . Ne käytiinkin
sunnuntai-aamuna porukalla istuttamassa läheiselle pellolle menevän
tien varteen. Ensin istutettiin Kuopuksen kuusi, sitten Isoveljen,
minun, äidin ja viimeiseksi Isän kuusi. Riviin talolta pellolle päin.

Tulevaisuudessa voimme käydä katsomassa, miten taimet
voivat ja kasvavat. Ja muistella poikien kanssa sitä,
mistä taimet tulivat ja kenen kanssa ne on istutettu sinne.

Paranemisprosessissa toiset arvet kalpenevat ja muuttuvat
parhaimmillaan huomaamattomiksi, kun taas toiset pysyvät
vuosikymmenestä toiseen näkyvinä todisteina vauriosta.

Tätä näkymätöntä arpea emme halua unohtaa, emmekä
muuttaa huomaamattomaksi. Onneksi ovat ne muistot ja
valokuvat- ne kerrotut tarinat lohduttaa surussamme.
Äiti on tehnyt tänne muistotilaisuuteen Isästä kaksi
valokuvakansiota. Kansioon on yritetty etsiä kattavasti Isä elämänkaareen liittyviä
kuvia.

Haluan päättää tämän 'puheen' Martti Lindqvistin ajatuksiin:

Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
(Martti Lindqvist)

***********

Tämän 'puheen' pidin Isän muistotilaisuudessa lauantaina.

Hengissä ollaan

Blogia on tullut päiviteltyä harvakseltaan. Eipä noita käsitöitä ole juuri tullut tehtyä kesän aikana. Odottelevat sitten syksyä ja niitä hämärtyviä iltoja. Sitten ehtii taas neulomaan. :)

Omassa elämässä on tapahtunut paljon muutoksia. Luulin että kahden vuoden kotiäitiyden loppuminen, poikien päiväkotiuran alkaminen ja 'kauppakassin' hankkiminen olisi riittänyt tälle vuodelle ja tälle syksylle. Mutta ei.

Sain perjantai aamuna töihin sellaisen puhelun, jota en olisi toivonut vuosiin vielä saavani. Äitini  oli löytänyt oman isäni kuolleena aamulla.

Meni tässä syksy ja elämä sekaisin. Mieluusti olisin töissä ja eläisin sitä juuri alkanutta arkea. Veisin vastaan hangoittelevan Isoveljen hoitoon. Rutistaisin tiistaina kaksi vuotta täyttävää Kuopusta ja toivottaisin veljeksille hyvää hoitopäivää.

Sanotaan, että ihmiselle annetaan niin paljon kuin jaksaa kantaa. Mutta eikö se kuulosta jo liialta, että on saman vuoden aikana haudannut anopin, oman mummon (joka on asunut lapsuuden ja nuoruuden samassa taloudessa) ja nyt sitten oman isän hautaaminen edessä... Hieman usko Jumalaan ja hänen tahtoonsa horjuu. Ei tällä voi olla mitään hyvää merkitystä.

Kai se on otettava se vastaan mitä annetaan.

Muille parempaa syksyä ja loppuvuotta!